Raja,joka erottaa kirkkauden hämäryydestä, jopa pimeydestä, luo selvän assosiaation tilanteesta, jossa mielessä tapahtuu jotain eriskummallista. Ehkä tilanne ei olekaan pelkkä visuaalinen harha,
vaan mielen jakautuminen kahteen eri persoonaan. Valoisanajan / pimeänajan persoonaan, jotka todennäköisesti tekevät ihmismielestä ja käyttäytymisestä toisistaan poikkeavat paljonkin?
Itse olen todennut, että pimeässä näkee kirkkaammin kuin valossa, tarkoitan lähinnä henkisen puolen tutkiskelua, jos ei myös käyttäytymistä.
Sanotaan, että aamu on iltaa viisaampi, että suuria päätöksiä ei pitäisi tehdä illalla. Toisaalta, mitä pitäisi? Lausehan tarkoittaa, että väsyneenä ajatus karkaa. Ei pysy mukana.
Se tylsä persoona, joka päivisin vetää roolin näytelmässä "Työ ja arkiminä", voi hämärän saapuessa olla se oman elämänsä "Batman tai Kissanainen" ja tuo muutos ei aina tarvitse kemiallisia mielenlaajentajia. Siis onko valolla meidän todellisen persoonan tappava voima? Siinäpä pohtimista!
Tosin elämme elämämme preesensissä halusimme tai emme. Ainoastaan kirjoissa ja musiikissa voimme käyttää eri aikamuotoja. Toki ajatuksissa voit elää mennyttä tai tulevaa, mutta todellisuus on nyt ja tässä. Eli tämäkin kirjoitus on oman aikansa tuotos, siis ei tapahdu enää. On vain tekstinä tässä ruudulla.
Tosin illuusioiden avulla moni meistä elää päivittäin ja hokevat päässään asioiden olevan kunnossa, vaikka pohjimmassaan tietävät asioiden olevan aivan päin persettä. Illuusio on siitä mukava kaveri, että se antaa mahdollisuuden, jos ja kun muut "potkivat munille"
Veikkaampa, että kukaan ei ole niin konservatiivinen ajatusmaailman suhteen kuin suomalainen. Ollaan jotain mieltä ja piste. Vaikka tietäisimme olevamme väärässä.
Lehdet, tv ja kaikkinainen media ovat vanha instituutio, joka työntää maailman täyteen roskaa, sillä kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Saatikka tarvitseeko kaikkea tietää, tieto lisää tuskaa.
Siinäpä syntyjä syviä tästä hetkestä, jatkan matkaa vääjäämättömästi kohti vanhuutta.
Tosin moni on jo tituleerannut "vanhaa" ikälopuksi, mutta niille paskat haistatan ja sanon "Open your third eye and feed the fire"
Jokaisella lienee ravintoloita joihin palaa vuodesta toiseen, jos ei fyysisesti niin ainakin muistoissa. Näitä paikkoja, joita voisi kutsua vaikka elämän yliopistoiksi, todellisuuden tyyssijoiksi, ajatusten alttareiksi tai sitten ruoan rukoushuoneiksi.
Niin monet on tarinat näistä paikoista, niin monet muistot. Osa noista paikoista säilyy mielessä kirkkaina kuvina, ajatuksissa aikojen loppuun.
Oma lista suosikkiravintoloista vuosien varrella on rakentunut ajanhengen, fiiliksen, ruoan tai musan
kautta.Toki historiasta kiinnostuneena on ravintoloita noussut omalle suosikkilistalleni jo senkin takia.
Yksi parhaista lienee Savonlinnassa aikoinaan toiminut Nelson pub, joka oli nimetty Amiraali Nelsonin mukaan. Seinällä vitriinissä komeili Nelsonin univormusta jäljennös, jossa tuli hyvin esiin Nelsonin yksikätisyys, taistelussa menetetyn käden vuoksi. Vitriinin vieresssä oli "sankareiden pöytä", jossa tuli istuttua sen sadat kerrat ja brandyt juotua seisten Nelsonille.
Brandyt senkin takia, että taistelussa kuolleen Nelsonin ruumis säilöttiin ja kuljetettiin täydessä brandy tynnyrissä Lontoon St Paulin katedraaliin haudattavaksi.
Ikävä kyllä Nelson pubia ei ole enää kuin ei Amiraali Nelsoniakaan, mutta molempien muisto elää.
Nelsonista on jäänyt elävästi mieleen jukeboksista soiva Roy Orbisonin upea tilitys yksinäisyydestä, . Elämän tosiasioita, joihin törmää varmaan monikin meistä.
Kuopiossa vaikutti aikoinaan Pollen potku baari, joka oli hyvä esimerkki siitä, miten mitättömän pienessä huoneistossa tunnelma ratkaisee.
Miljoonasade lauloi osuvasti tuosta tunnelmasta, josta vanhakin nautti kauan sitten, Lounaalla kalakukkoa voin kera, keskikaljalla alas huuhtoen. Illalla noustiin tuohon lasiseen lentokoneeseen.
Upeita muistoja vuosien takaa.
"Vain Pollen Potku-baarissa
keskikaljaan kaadutaan
lasiseen lentokoneeseen
yhä uudestaan noustaan
Sä oot made in Taiwas, beibi
sä oot pullo hunajaa
huomenna on päivä uus
ja tänään juhlitaan"
"Voipallo" Heikki Salo
Wanha Jokela, jota ikävä kyllä myöskään ei enää ole, pysyy vanhan top 3 paikkana kuolemaan asti. Jokela oli vanhan kantapaikka aina Joensuun reissuilla vuosina 1979-2012.
Paikka, jossa tunsit olevasi kotona tai ainakin olit tervetullut aina sinne. Lämmin tunnelma aina, hyvä ruoka ja jukeboksi, joka pelasti vanhan monesti back to the life.
Jokelan jukeboksista tuli soitettua kahta levyä ylitse muiden, All along the watchtower ja kulkurin iltakalja. Nykyään soitan noita samoja biisejä Sointulassa aina Joensuussa käydessäni.
Toinen Top 3 paikka, todennäköisesti nro 1 on itseoikeutetusti on ravinola Sea horse Helsingissä, tästä kai on turha sanoa enää mitään, koska tästä vanha on sanonut jo kaikki ylistyssanat. Täällä vanha on käynyt vuodesta 1984 asti säännöllisesti.
Kaurismäen lyhyt elokuvassa on kaikki se fiilis ilmaistu tuosta legendaarisesta paikasta, johon ei ole lisättävää ja vilahtaahan siellä oikein kokkikin kuvassa. Legendaarista.
Vanhan kuppila Helsingissä on pisiten vanhan suosikkilistalla ollut paikka. Aina vuodesta 1978 lähtien siellä on tullut käytyä pääkaupungissa vieraillessa. Historian havinaa kuiskii vanhat seinät, tunnelma nostalgisen ainutkertainen.
Tampereella ravintola Tillikka on pysynyt vanhan listalla vuodesta 1979 Tampereen vierailusta lähtien ja on tuo kolmas top 3 paikka. Tuolla legendaarisessa paikassa voit tuntea henkeä Linnan, Viidan kuin Leskisenkin.
Pyttipannua on tullut syötyä tässä mainiossa paikassa niinmaan perusteellisesti.
Tässäpä Juice ilmaisee osuvasti tunnetiloja laidasta toiseen. Tulee mieleen Tillikassa vietetyt useat hienot hetket. Hetket pöydissä, joissa suurmiehetkin ovat nauttineet illat jos toisetkin.
Jyväskylässä on yksi ja ainoa paikka, joka tälle vanhanlistalle pääsee. Se lie jo kaikille selvä, että kyseessä on ylä-kaupungista loistava tähti eli ravintola Ylä-Ruth.
Ollut vanhan kantapaikka vuodesta 1994 eli tasan saman verran kuin tämän kylän katuja olen kuluttanut.
Turha selitellä. Se vaan on se fiilis
"We may lose and we may win
Though we will never be here again
So open up I'm climbin' in
So take it easy"
Lopuksi nostan yhden ravintolan, joka on jollain kumman tavalla tullut vanhalle tärkeäksi vuosien varrella. Paikka on Savonlinnassa olutravintola Sillansuu. Käsittämätön hieno tunnelma, Kuin jonkun näköinen rauha olisi laskeutunut paikan ylle. Hyvin inspiroiva ympäristö. Tässä paikassa on oikea karma.
Aikas monella lie, joku suosikki urheiluseura, jota niinsanotusti fanittaa tai pitää ainakin jonkun näköisenä suosikkina.
Urheilujoukkueista puhuttaessa itselläni on aina ollut yksi ylitse muiden. Sapko eli Savonlinnan pallokerho on ollut fanituksen kohteena aina vuodesta 1965 tai 1966 lähtien. Tarkkaa vuotta en voi varmaksi sanoa, johtuen sen hetkisestä elinkaarestani, joka oli tuolloin jotain kuuden vuoden paikkeilla. Toki tuosta ensi matsistani muistan pakkasen jaloissani ja kasvoissani, Kirkkopuiston kentän reunalla isäni olkapäillä sain ensikosketuksen suosikkijoukkueeseeni. Se oli jotain uutta, rajua, nopeaa ja samalla jopa pelottavaa.
Eikä mennyt kuin yksi ehkä kaksi talvea, kun siirryttiin seuraamaan pelejä vasta valmistuneelle Talvisalon tekojääkaukalolle ja mestaruussarjapelejä. Nyt nähtäisiin kaikki suomen huiput täällä pikkukaupungissa. Oli se mahtavaa aikaa. Oli Lalli Partinen, Heikki Riihiranta, Vellu Ketola, Matti "Mölli" Keinonen ja Pekka Marjamäki ynm. ynm.
Tuolta 60-luvun lopulta mestaruussarja pelistä on yksi reunuksen yli lentänyt kiekko vielä säilynyt vanhalla jemmassa. Kyllähän niitä kiekkoja metsästettiin siihen aikaan.
Jääkiekkokorttien keräily oli suosittua puuhaa 70-luvun alussa ja jos oman suosikkijoukkueen pelaajien kuvat löytyivät myös keräilysarjasta niin olihan ne kerättävä kaikki.
.
..Ja, kun keräsit kaikki kuvat sait hienon Koho Leijona mailan ja se oli kova juttu!
Olihan siellä Sapkon e-junnujen kuvatkin, kun saavuttivat sm hopeaa 71-72
..Ja innostusta Sapkoa kohtaan lisäsi sekin, että tuossa e-junnu joukkueessa pelasi useampikin luokkakaveri.
Aikoinaan ilmestyi Sapkon kannatuslaulu "Talvisalossa taistellaan" c-kasettina
Vanhoja lippuja on säästössä kuin myös jokunen uudempikin, Vhs nauhalta löytyy muutama 80- ja 90-lukujen peli.
On kirjallisuutta, vuosijulkaisuja ynm. lippuu/lappuu
Savonlinnalaisen jääkiekon "Kummisetä" lienee itseoikeutetusti Jorma Kajanto, joka vanhalla on ollut ilo tuntea aina lapsesta asti. Jorman elämäkerta löytyy tietysti nimmarilla varustettuna hyllystä.
50-vuotislahjaksi vanhat työkaverit hommasivat vielä pelipaidan nimellä varustettuna. Arvostan todella tuota muistamista.
Fanittaminen on hieno asia, kunhan se ei ole elämän tärkein asia, eikä edes toiseksi tärkein vaan se, että sulla on joku mitä seurata. Se on se juttu, Sillä ei ole väliä pelaako suosikkijoukkueesi millä sarjatasolla ja voittaako se aina. Vaan fanius on jotain suurempaa, jotain mitä ei voi selittää sellaiselle ihmiselle ketä homma ei kiinnosta. Katsoin vuosina 1966-1994 melkein kaikki kotiottelut ja useat kymmenet vieraspelit. Se oli fanaattista aikaa, elettiin joukkueen ilot ja surut. Luotiin henkeä.
Nykyään seuraan jokaista Sapkon peliä lähinnä netin/lehtien välityksellä, mutta aina silloin tällöin menen paikalle jos satun Savonlinnaan pelipäivänä.
Toki kokkina arvostan hyviä makkaroita ja niitä valmistaa Savonlinnassa Tuote, vieläpä Sapko käristemakkaroita.
