Goodbye yellow brick road

Säätiedotuksessa Pekka ei lupaa poutaa. New yorkiin lunta ja myrskyä.
 Kävelen auringon noustessa kohti valoa. Vastaan tulee "katujen miehet". Näillä kavereilla on  oneway ticket to nowhere. Näitä elämän ristiin naulittuja, näkymätön matkalaukku mukanaan on ollut aina ja tulee aina olemaan. Ei hienoa katsottavaa ollenkaan. Toisaalta en tunne sääliä, toisaalta taas tunnen. En tiedä kumpi on oikein? Ehkä parempi vain yrittää unohtaa kaikki näkemänsä ja ajatella kuin runoilija. Elää enemmän tekstin sisällön kautta kuin rivien ulkopuolella?
 Galaksien takana toinen maa ehkä? Ehkä ei?
 Pohdi en sitä, vaan oma elämäni on ollut kuin yksi sivuosa tietyn ajan kuvassa. ei filmatisoidussa nauhassa, mutta ajankuvan, fakta, joka on ollut ja tulee osaksi olemaan pala historiaa.

Kuusikymmenluvun ensipuoliskolla ennen koulutielle lähtöä John F Kennedy on ammuttu, maailma elää suurten muutosten aikaa. Vanha katsoo mustavalko tv:stä Rintintiniä, leikkii tinasotilailla, kantaa isoisän pitämään lihakauppaan siankylkiä, fileitä ja muita  ruhonosia, joita vain lapsi jaksaa.






Elämä soluu tasaisesti päivästä toiseen. Isovanhemmat vaihtavat hiippakuntaa ja siirtyvät yläkerran bändiin. Kuusikymmenluvun lopulla tv:stä katsomme kun Neil Armstrong menee kuuhun.  Poltamme pihan perällä ensimmäiset "sippi" Bostonit.
Vappuna naapurin äijä saa slaagin ja kuolee, samaan aikaan "kommarit" marssii halki kaupungin. Punaiset liput liehuu ja laulu raikaa.






Elokuvissa katsomme kaikki Pekka ja pätkäelokuvat, Tarzanit ja Zorrot. Vuolemme puuhun Zorron merkin. Vietnamissa soditaan. Me sodimme pihoilla ja metsissä

 Nallipyssyt paukkuu pihalla ja CCR laulaa radiossa"Green river" ja barefoot girls dancing in the moonlight.

 Istun puisella satamalaiturilla fisuja narraamassa. Järven toisella puolella näkyy kesäsiirtola, johon pääsee vain jotkut lapset. En ymmärrä millä perusteella ne valitaan. Isäni luo uskoa, että ehkä ensi kesänä. Someday never comes. Olen pettynyt.

Vanhasta putkiradiosta kuuntelen radio Luxemburgia öisin, päivisin nukun koulunpenkissä, silti opin aakkoset ja kymmenen käskyä. Opin myös, mitä on tasa-arvo. Vain myöhemmin todetakseni, että minua on huijattu.

Serkkuni suunnittelee  klassikoksi myöhemmin nousevan kaakao-purkin. Olen iloinen hänen puolestaan. Maistan eka kertaa ranskalaisia, kaakaota ja pizzaa. Tiedän, mitä teen joskus tulevaisuudessa. En pelkää tulevaisuutta.

Tiirailen naapurin vanhempaa tyttöä, Kuuntelen "Laylaa" ja yritän tehdä vaikutusta. Aloitan oppikoulun ja tunnen olevani jo valmis ties mihin.





Katson uudesta väri-tv:stä, kun Lasse Viren juoksee suomelle kultaa.  Hurriganes täyttää tärykalvot. Vanhemmat ovat siirtyneet minäkuvan tieltä "eteiseen" Etsin itseäni ja homma alkaa aukeamaan.

 Pelaan jalkapalloa, Pääsen lähelle vastakkaista sukupuolta,  Löydän jotain hienoa, mutta hetken päästä menetän kaiken. Peilistä nään kasvot kadotetun, sieluttomaan suohon uponneen.

Onneksi löydän punk-rokin ja uuden kaveripiirin, vapauden. Löydän myös hakaneulalle uuden käyttötarkoituksen. Kapinoin ja sen jälkeen löydän tien zenistä  "savun ja tuoksujen" ympäriltä. ""Free your mind".
Vuoden kuluttua olen vapaa uskomusten ja pettymysten kahleista. Päivä tiehen paistaa ja pysyn kadun valoisalla puolella.

"Saturday night fever" vetää elokuva teatteriin porukkaa illasta toiseen, löydän itseni tanssilattialta useammin kuin kerran tai kaksi viikossa. Hakaneulat ovat löytäneet paikkansa äitini ompelulaatikosta.

Kesällä menen festareille, talvella odotan "illan viimeisiä hitaita" ja jatkoja. Niin kuluu lapsuus ja nuoruus. Vaikkakin tämä kaikki oli nopea tapahtumasarja, se oli uskomattoman hienoa.

Alkaa aika työn, perheen ja tulevaisuuden. Aika kokin uran, jossa olen ollut etulyönti asemassa näinä kaikkina vuosina.
Jotain meinasi unohtua kertoa!
Muistan vaaleat hiukset, muistan jäätyneet jäljet eilisessä lumessa, muistan pakkasen puraisun kasvoissa nuorissa, muistan hetken hetkessä. Onneksi on pitkä ja tarkka muisti!

Ehkä nyt ei ole aika kristallivallankumouksen, ei ole aika antaa periksi, on aika sanoa se kaikki ääneen, mikä joskus sanomatta jäi. Vai jäikö sittenkään?
On aika lopettaa tämä blogi ja sanoa asiat toisella blogilla. Toisenlaisten tekstien välityksellä, välittäen tekstit hetkestä. Uusi osoite, josta voit tarkkailla vanhan matkaa kohti lopullista määränpäätä on  tämä
Kiitokset kaikille lukijoille tämän blogin seuraamisesta vuosien varrella, jatketaan matkaa ja pitäkää huoli toisistanne!