"Mä ajassa oudosti liidän,
Tää untako on vaiko ei?
Mä paikasta paikkaan näin kiidän
Ja varjoni tunne mua ei".
Siinäpä oiva aloitus tämän kertaiselle henkiselle avautumiselle. Aloitussanat oli hienosta Hectorin Nostalgia biisistä.
Jos nyt puhutaan ruoasta näin aluksi, niin se tunkeutui elämääni hitaasti lapsuudesta asti.Oli kotiruokaa ja kouluruokaa, joka 60-luvun koulussa oli ala-arvoista, jos näin saa sanoa ja miksikäs totuutta ei saisi kertoa. 60-luvulla radiossa Eero ja Jussi lauloivat " ei aika mennyt koskaan palaa" ja nykyajan koululaiset voivat olla iloisia ettei palaa sillä tänä päivänä kouluruoka on hyvää ja monipuolista verrattuna tuohon entisajan ruoaksi kutsuttuun sotkuun.
Omassa kodissani ruoan valmisti pääasiallisesti äitini, mutta oli niitäkin hetkiä jolloin isäni teki jauhelihapihvejä ja ruskeaa kastiketta. Voinkin sanoa, että nuo pihvit ja perus ruskeakastike olivat loistavaa ruokaa. Ruoka oli 60-luvulla perisuomalaisia ruokia(lihapullat, keittoruoat, karjalanpaisti, makkarakastike ynm.).
60-luvun lopulla söin ensimmäisen kerran ranskalaisia ja wieninleikettä ravintolassa, 70-luvun puolessa välissä Savonlinnassa sai ensimmäisiä pitsoja ravintolasta ja sekin oli taas jotain uutta. Myös lämpimät voileivät oli 70-luvun juttuja( Oopperaleipä, oskarinleipä, metsästäjänleipä ynm ynm.) kuin myös leikkeet.
Sitten olikin aika astua itse piisin ääreen ja loppu onkin yhtä suurta seikkailua "ihmemaassa", jota myös ravintolan keittiöksi kutsutaan. Moni keittiö on jättänyt elinikäiset muistijäljet aivolohkoon. Kuin myös moni paikkakunta.
Paikassa ehkä konkretisoituu parhaiten muistot ja eletyt hetket.
Onhan se kuitenkin selvä, että eniten mielessä on kuitenkin ne rannat joilla vietit nuoruutesi parhaat vuodet eikä niinkään yksittäiset hetket ajassa ja paikassa. Niinpä voinkin kertoa pienoisen tarinan paikasta, joka oli ja on aina oleva tärkeä paikka minulle.
MUISTOJEN TUULET
Mistä tuulet tulevat? Ovatko ne Jumalan henkäys? Miten pilvet syntyvät? Nekö vievät muistomme sinne jonnekin, mistä voimme ne joskus poimia.
Nuo kesäisten aamujen eteläiset tuulet, jotka saivat aamukasteisen ruohon tuoksumaan. Aina aamuisin minä ja ystäväni riensimme kohti päivän "seikkailuja", kohti jotain, mitä voisimme vielä joskus muistella kysymyksellä " Muistatkos?"
Tiesimme joka aamu, että päivästä tulisi erikoinen. Pallo kainalossa riensimme kohti uimalaitoksen kenttää. Aamukasteinen ruoho tuntui paljaissa jaloissa, voin vieläkin muistaa tuon tunteen ja tuoksun mielessäni.
Iltaisin vanhan uimalaitoksen katsomossa pidimme tyttöä kädestä ja nautimme kesäilloista. Mitä puhuimme silloin vai puhuimmeko mitään? Vai oliko itse hetki "Se" juttu?
Päivät kuluivat nopeasti, uudet tulivat ja menivät nekin. Niin kuluivat nuoruutemme parhaat kesät. Illat, kun aurinko piirsi viime säteillään jalkapallokentän rajat muhkuraiselle nurmelle.
Muistan syksyt ja talven tulon. Kylmät pohjoistuulet tulivat takaa suurten selkävesien vieden mennessään niin lämmön kuin eletyt hetket. Syksyt olivat suurten muutosten aikaa. Syksy oli "yksinäisen ratsastajan" aikaa.
Vuodet vierivät, aika tuo armoton tuomari ei tunne armoa.
Mutta noilla paikoilla, joissa vietimme sen osan elämästä, jonka toivoisi pysyvän aina mielessä käyn säännöllisesti, vain vanha uimalaitos on poissa, mutta kerran kesässä aamukasteen aikaan riisun kenkäni ja vanhan uimalaitoksen kenttä on jälleen se "elämän" näyttämö, mistä suurimmat muistot sain. Vielä voin tuntea kasvoilla tuon lämpimän kesäaamun etelätuulen vai voisiko sanoa muistojen tuulen.
Aurinkoisina kesäpäivinä kenttä on nykyään lähinnä auringonotto- ja piknikpaikka, josta avautuu hieno maisema puhtaalle saimaalle ja kesäiseen Savonlinnaan. Paikkaan, jota myös
Saimaanhelmeksi on kutsuttu. Eikä syyttä.
