Punaista viinissä, Punaista huulissa.
Lehdissä sävyjä useita, sanomaa vähemmän.
Onko tämän sukupolven ainoa käsite vallankäyttö? En tiedä, eikä oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa.
Kuinka tässä yhteiskunnassa voi luoda jonkunlaista identiteettiä, jos ja kun valta on persoonattomilla, kasvottomilla nimillä. Jotka todellakin ovat vain nimiä nimien joukossa.
Kun unelmat on unelmoitu, kadut kuparoitu. Tähtiin kirjoitettu toiveet viimeiset. Vain satelliitit katsoo meitä alaspäin, vain yöperhonen enää ikkunaa vasten. Vasten tahtoaan herää huomiseen, päivän menneen haluaa unohtaa. Reaali ajassa vaeltaa tahtoo hän.
Vaikka kaikki ovet on suljetut, vain ääni voi rikkoa rajan. Vain sanoma voimakkaampi kertoa totuuden.
Liekkö syksy tuonut nuo ajatukset pintaan vai ovatko syntymälahjaksi saatua aikaa, jota et hukkaa enää turhuuteen vaan maksimoit kaiken tarkkaan.
Vai onko tämä kaikki ajanhukkaamisen taidetta?
Ajan vähyys lienee tuo "peliin" uusia sävyjä, syvyyttä.
Tosin eihän elämässä kannata tehdä mitään mikä ei tunnu hyvältä.
Kannattaa olla onnellinen, nähdä, kokea, tuntea, elää!
Voida tuntea olevansa keskellä tarinaa, vaikka edes sivuroolissa.
En voi sanoa rakastavani syksyä, mutta sitä hetkeä kun ilma tihkuu sineä, talojen profiileja, jotka ovat epätarkkoja horisontissa, sitä tunnetta kun kosteus tiivistyy pisaroiksi kalpeisiin kasvoihin, kun muuttolinnut lentää pääsi yli, vain ja ainoastaan palatakseen. Sitä pientä hetkeä syksyssä kaipaan, jopa tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti