Pisaroita

Viime yönä oli taas satanut lunta  Lunta, joka paikassa, kuin suolaa ratakiskoilla.
Välillä tuntuu, että tänään onkin huominen.Kuka vei tämän päivän? Puuttuuko elämän palapelistä nyt ratkaiseva päivä? Eli, jos tänään on huominen niin mikä huomenna sitten on? Tuleeko tämä päivä katoamaan historian kirjoista kuin Johnny aikoinaan?
Jotenkin tuntuu, että tämä pitkä ravintolaura lähenee loppuaan ja päättyykö se klassisiin kyyneliin kuin vanhat klassikko leffat? Tuskinpa vain, mutta paljon tästä jää muistoja. Ravintolan keittiö on kuin koti, se on kuin perhe, siellä kunnioitetaan toisia, autetaan toisia, se on elämäntapa, se on elämä.
Jos et tunne samoin, tuskin olet oikealla alalla. Vaihda alaa, se ei ole myöhäistä, jos olet vielä elävien kirjoissa.
Itse olen saanut ehkä parhaimmat ja luotettivammat kaverit juurikin "piisin" ääreltä, jossa on hikoiltu yhdessä ja "parannettu" maailma ainakin muutamaan kertaan.
Ravintolamaailma on jättänyt mulle valtavan määrän "pisaroita" olalle. Niitä, jotka eivät kuivu ja häviä maailman tuuliin.

Kirjoitinpa aiheesta joskus runonkin vai sanoisiko elämän totuuden?

PISAROITA OLALLA

Vieläkö tunnet aamukasteisen ruohon jaloissasi?
            Vieläkö tuoksun sateen?
Tuleeko rantahiekkaan samat jäljet edelleen yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen?

Vain taivas on rajana!
                      Minne?

Vuodet veivät multa kaiken!
           Vaan ei pisaroita olalla!

Tänä vuonna sen teen, lähden kohti uusia seikkailuja. Kohti ympyrästä puuttuvaa palaa. Toki otan vaimoni mukaan. Kas, miksikös en ottaisi?
Olen miettinyt asiaa aivan liian monta vuotta. Jos palaan sinne, mistä kaikki alkoi niin saan ympyrän sulkeutumaan ja elämme onnellisina elämämme loppuun. Kuin sadussa.

"cos no one saves the day 
it's no one else's fault 
if you're a day late or dollar short"

Näin hienosti asian esitti Hanoi Rocks

Astelen ulos ovesta, jostan en tule enää koskaan kulkemaan. Naapurille sanon huomenta ja hyvästi!
On pakko päästä "aavalle merelle" kuin Columbus aikoinaan. Seilata kohti uutta.
Liian kauan olen nyt pyöritellyt tätä maisemaa näkökentässäni, liian kauan haistellut tuulia Päijänteen.
Haluan tuntea tuulet Saimaalta, haluan nähdä vanhat kaverit, ne, jotka vielä kuluttavat katuja Savonlinnan.
Siispä kävelen pois maalauksesta, vain tyhjät raamit koristaa enää valkoista pintaa. Ei jää jälkiä lumeen.

En toki jätä hienoa hommaa kesken, vaan jatkan siellä, mistä kaikki alkoi. Toivottavasti mahdollisimman pian! ja tavoitteitahan pitää olla ja toivottavasti ei olla päivää myöhässä, eikä meillä ole dollaria liian vähän!